Einari Vuorela, Kaivotiellä

Runojen runot kirjasta nousi esiin muun muassa tämä runo Kaivotiellä, jonka Einari  Vuorela on kirjoittanut. Hän on Keski-Suomessa Keuruulla syntynyt runoilija.

Einari Vuorela, Kaivotiellä

-– Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu?
Siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu!

– Poju, kuuntelee hiljaa, kun kuulet!
Sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.

– Äiti, ah, kuuletko sinäkin tuota?
On kuin juoksisi tuhannen lammasta kulkuset kaulassa suota!

– Poju, kuulin ennen; enää en kuulla oo voinut,
liiaks on kohtalon kello mun sieluuni soinut.

– Äiti, mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet?
Eikö siellä soitakaan metsän sielua tuulet?

– Poju, soittaa, soittaa! Rauhoitu! Ilosta minä vain itkin
kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.

– Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, kun suureksi vartun,
sitten kun nukutaan monta yötä ja
minä jo työhönkin tartun?

– Poju, soittaa kyllä, laulavat lapsoselle kaihojen kyyhkyt;
silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.

– Ihana äiti, ethän itke, kun annan
kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?

Metsästä voi kuulua monenlaisia ääniä. Metsän voi kuvitella nauravan tai itkevän. Sieltä saattaa kuulua pelottavia askeleita. Tuuli suhisee puissa. Pöllöt huhuilevat. Matelijat luikertelevat ja pitävät kahinaa. Pieneläimet rapisuttavat oksia allaan. Joskus äänistä voi sanoa: ”On kuin juoksisi tuhannen lammasta…”. 

Itkeä voi ilosta tai surusta. Suru tuo herkemmin kyyneleet esiin. Kyynelhelmet loistavat kasvoilla myös silloin, kun koettu ilo on oikein suuri. Olen seurannat mielenkiinnolla Vain elämää-ohjelmaa. Ohjelman aikana yleensä joka kerta joku kyynelehtii. Eikähän se ole ihme. Omat laulut, joita toiset esittävät, tuovat muistot pintaan. Kappaleiden sanat saattavat olla alkuperäisen esittäjän omaa tuotantoa ja kuvata menneen ajan tuskaa tai onnea. Aidoista kokemuksista ja tunteista syntyy korkealaatuista lyriikkaa. Niihin on mahdollista ulkopuolisenkin samaistua. Laulujahan voi kutsua runoiksi. Ohjelman myötä on saanut kuulla monia tarinoita, joita tekstien taakse kätkeytyy; tuskaa ja iloa. Joka tapauksessa kaikki se on ollut aitoa ja koskettavaa. Tässä kysytään: ”…mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet?”

Suru voi olla niin musertavaa, että mykkyys valtaa mielen. Itku jääkin sisälle. Tuska on kuin möykky rinnassa. Kun kyyneleet aikanaan pääsevät tulemaan, olo helpottuu. Kyyneleet puhdistavat.

Tässä rauhoitellaan lasta ”Ilosta minä vain itkin kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.” Ja kukapa äiti ei olisi itkenyt ilosta, kun on saanut nähdä muutaman vuoden vanhan lapsen telmivän pihanurmikolla. Siinä iässä tenavat osaavat olla veitikkamaisen ja kujeellisen leikikkäitä. Sitä harppomista, pyyhältämistä, hyppelyä ja ravaamista edestakaisin jaksaa katsella ja ihailla elinvoiman määrää.

Lapsesta on monta kertaa hämmentävää nähdä äidin itkevän. Vaikka äiti kertookin itkevänsä ilosta, se selitys ei oikein yllä lapsen tajuntaan. Mieluummin lapsi toivoo, ettei äiti itkisi lainkaan. Samalla tavalla kuvaa runon kirjoittaja tilannetta:  ”Ihana äiti, ethän itke, kun annan kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?” Lapsi etsii keinoja saada äiti hymyilemään, vaikka äiti itkisikin ilosta.

Unto Koskela, Onnellinen päivä.

Luin Gummeruksen kustantamaa kirjaa ”Runoja onnesta” ja sieltä joukosta erottui runo ”Onnellinen päivä”, jonka on kirjoittanut Unto Koskela.

"Lyö ylitsemme tuuli nauraen
ja meren tuoksu juovuttava,
ja hiekka alla jalkain paljaitten
on ihos lailla kullanpunertava.

Kuin kimmeltävät, villit unelmat,

niin kirmaa lokit saaren yli,
ja taivas on kuin kukkis kirsikat
ja täynnä kukkia ois jonkun syli.
On ulapalla purje kutterin
kuin suippo petokalan evä.
Ja aallot särkyy rantakivihin
kuin pikkutytön nauru kilisevä."

Kirjassa oli hyvin erilaisia säkeitä. Esimerkiksi Eino Leinon kaunis runo kehotti kätkemään onnen: ” Kell´onni on, se onnen kätkeköön…” Kun taas Unto Koskela kertoi sellaisesta onnellisesta päivästä, jonka jokainen meistä voi periaatteessa tavoittaa. Juuri tästä syystä teksti puhutteli hyvin syvästi.  Vielä enemmän se kosketti, kun sain tietää, että kirjoittaja eli vain 25-vuotiaaksi. Silti hän tavoitti näin haltioituneen otteen runoonsa.   

Kun on lämmin päivä ja astelee hiekalla paljain jaloin, se tuntuu metkalta jalkapohjissa. Lapsena sitä juoksenteli ilman kenkiä.  Ja lämmin hiekka valui varpaiden välistä. 

Lokit kuvaavat unelmia hyvin. Ne poukkoilevat. Syöksähtelevät. Säntäilevät sinne tänne. Sitten ne taas leijuvat. Lipuvat. Liukuvat. Kaartelevat. Ja niinhän unelmatkin tekevät.  Sain eilen kuunnella kirjailija/kuvittaja Pirkko Vainion luentoa ”Mielikuvitus-väline elämän laadun parantamiseen”.  Esitelmän aikana jäin miettimään haaveilun merkitystä. Haavekuvat rakentavat tulevaisuutta. Kun luomme mielikuvia, tarkastelemme samalla omaa elämäämme. Ja vaikka unelmat eivät toteudukaan, niin haavekuvat saattavat antaa uuden suunnan tai tavoitteen. Näin emme päädy vain ajelehtimaan niin kuin puun lehdet tuulessa. Runosta tulee mieleen myös Richard Bachin kirja: Lokki Joonatan. Siinäkin lokki Joonatanilla oli unelma. Toiset nauroivat sille. Se joutui häpeäpiiriin.  Ja Joonatan erotettiin laumasta. Kuitenkin se säilytti unelmansa ja näin ylsi huippusaavutuksiin. 

Runossa puhutaan myös taivaasta ja siitä että se kukkii niin kuin kirsikat. Harvoin se niin tekee, mutta tässä Lapissa otetussa kuvassa taivas punertuu ja se saa jopa kirsikan värisävyjä.  

Ja kukkia me näemme kesäisin joka päivä, kun vain katsomme ympärillemme. Lapsuudesta on jäänyt mieleen niittyjen kukkameret. Laidunmailla kasvoi miltei joka värisiä kukkia. Sellaisia luonnonvaraisia niittyjä ei enää juuri ole. Mutta kukkapenkeissä kukat kukkivat edelleen.

Purjeveneiden näkeminen sisämaassa saattaa olla haasteellista. Merellä niitä sen sijaan näkee.

Tekstin alussa puhutaan naurusta. Mutta myös runon lopussa nauru tulee esille. Aallot iskeytyvät rantaan ja kilisevät siten kuin tytön nauru. Tuulellekin on annettu lupa nauraa. Ja kikatushan kutkuttaa vatsahermoja. Olemuksesta häviää jännitys.