Maaria Leinosen runo ”Aamusta alkaen hyvä päivä..."

Maaria Leinosen runot ovat kiinnostaneet minua, sillä ne ovat täynnä arjen hyvää hyrinää.  Tämän seuraavan runon halusin lukea Uuraisilla tilaisuudessa, johon minut oli pyydetty mukaan lausumaan runoja. Tämä runo olisi hyvä lukea vaikka joka aamu, jotta se muistuttaisi meitä kiitollisuuden tärkeydestä. Kiitoksen ansaitsevat pienetkin asiat.  

”Aamusta alkaen hyvä päivä:

heräsin

tuntemattoman muuttolinnun lauluun,

työhön mennessä

kaikki liikennevalot vihreää.

Puistossa Pullo-Kusti sanoi:

”Hiljennäpäs, tyttö, vähän,

kuuntele, kun kevät tulee,

Kallavedeltä se tulee,

niin että kohisee!” ”

Ja me kuuntelimme

ja nauroimme sitten ääneen,

Pullo-Kusti   ja minä.

Ja kevät kohisi.”

Tämä runo avautuu minulle siten, että onnen tunne voi tavoittaa sielun sopukat pienin elkein. Hymy. Nauru. Yksi ainoa sana. Lausahdus. Kosketus. Ne riittävät. Muistan kerran, kun olin vaalitoimitsijana ja äänestämään tuli nainen, jota en tuntenut ja kysyin häneltä, että mikä on rouvan nimi. Ja mitä tämä ”rouva” tekikään. Hän puhkesi hersyvään nauruun ja sanoi: ”Minua ei ole koskaan ennen kutsuttu rouvaksi. Mökin akka minä olen aina ollut. Eikä minulla ole  oikeaa aviomiestäkään.” Hämmennyin. Ja pyysin anteeksi. Johon hän totesi: ”Vai rouva. Kunhan muut kuulevat tästä. Minua mökin akkaa on tituuleerattu rouvaksi. Tästähän juttua piisaa.” Ja taas hän nauroi. Ja se nauru hyrisi niin, että minäkin hyrisin. On kuin kissa olisi kehrännyt.

Runossa puhutaan myös linnun laulusta. Sitä ei kuule tai sitä ei tule kuunneltua tässä kaupunkimaisessa ympäristössä. Ollessani ensimmäisiä kertoja etelän matkalla;  ehkä se oli Teneriffa tai Rhodos, heräsin aikaisin aamulla linnun lauluun. Se kuului selvästi. Laulu oli kevyttä sirkutusta. Ikkuna oli auki, joten äänet kuuluivat hyvin. Ja kun odottelin, milloin matkatoverini herää, jäin nauttimaan kuulemastani. Maalla linnun laulun voi kuulla kuten myös käen kukunnan. Täällä kaupunkimaisessa ympäristössä sitäkään ei enää kuule. Eikä näin ollen voi laskea, montako elinvuotta on jäljellä. Tänäkin kesänä lapsuuden maisemissa Savossa kuulin kukunnan ja mielessäni laskin elinvuosiani. Kun pääsin yli sataan vuoteen, lopetin, sillä siinä oli jo liiaksi vuosia. Eihän se ennuste välttämättä totta ole, mutta kukuntojen kertoja on mukava laskea.    

”Hiljennäpäs, tyttö vähän…Kallavedeltä se kohisee... ”Jos joku sanoisi minulle noin, kun vaikka sauvakävelen topakasti, havahtuisin ympärillä olevaan. Pysähtyisin ja väkisinkin nauru kohoaisi huulilleni. Kiire katoaisi sen tien. Harvoin meillä on rohkeutta ottaa kontaktia tuntemattomaan. Kuitenkin hymy tai ystävällinen sana saattaisi merkitä toiselle kanssakulkijalle paljon.  

Veden ääni. Veden kohina. Veden katsominen rauhoittaa. Sillä on aina samanlainen tyynnyttävä vaikutus. Aalto kulkee ylös ja alas. Monet vuodet katselin kesämökin ikkunasta aamu- tai iltakahvia juodessani järven selkää. Ja minä nautin pelkästään siitä rauhaisesta tunnelmasta.   

Runon kokonaistunnelman voi aistia. Hyväntahtoinen nauru lämmittää mieltä. Alussa kertomani naisen; laitapuolen kulkijan, naurua kuuntelin sittemmin monet kerrat kauppareissuilla. Ja yleensä jäin katsahtamaan, mikä häntä nyt nauratti. Aina se toi samalla tavalla hyvää tuulta myös minulle; sivusta seuraajalle. ”Nauru pidentää ikää”, ei ole turha sanonta, sillä nauru tuo hyvää oloa ja ehkäisee stressiä. Keho hyrisee nauraessa.  Tuo runo kertoo myös sen, että ohikulkija ottaa Pullo-Kustin; laitapuolen kulkijan, ihmisenä huomioon. Ja sitähän me kaipaamme: tulla nähdyksi omana itsenä. Sillä olipa tarinamme mikä tahansa, jokaisen sisällä asuu enemmän tai vähemmän haavoittuva ihminen.

Ja hän tässä on jäänyt todellakin nauttimaan auringon säteistä ja  kuuntelemaan linnun laulua.

Alpo Noposen runo, Mahdoton ratkaista ("Minä hetkenä ihminen kaunein on...)

Alpo Noposen runo, Mahdoton ratkaista, tuli tutuksi, kun Uuraisten seurakunnan diakoni pyysi minua lausumaan juuri tämän runon ikäihmisten syntymäpäiväjuhlassa.  Runo ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta kun ensi kerran luin tekstin itsekseni, ihastuin runoon ja totesin, että runo on juuri sopiva esitettäväksi syntymäpäiväjuhlassa. Siinä on mielestäni hyvin ajattomalla tavalla kerrottu se, miten kaunis  ihminen on eri ikäkausina.

”Olen miettinyt toisenkin tuokion, minä aikana ihminen kaunein on…. Hän on ystävä tähtien, enkelten, hän on kevään kaunein kukkanen, hän on toivon nouseva, vihryt saari, hän on auringon hohde ja sateenkaari…”

Totesin, että jopa on kauniisti sanottu nuoresta ihmisestä, jolla on elämä edessään. Nuori on haaveita täynnä niin kuin tuleekin olla. Runo kuvastaa sitä, miten kevyt on askel kulkea ja miten huoleton saattaa olla olo vielä tuolloin. Ei ole tietoa siitä, että osa toiveista tulee murskaantumaan. On vain luottamus elämään ja siihen, että elämä kantaa.

”On toiveita täysi ja uljas hän, hän uhkuvi voimia elämän; viel´ otsalla kirkkaus aamuinen kuin sankari käypi hän riemuiten, … elonvirtaa valmis on laskemaan, meren aavan hän etsi selkää…”

Mikään haaste ei ole liian suuri. Tuossa iässä on tahtoa ja tarmoa mennä kohti esteitä. Nuoruuden voima ja uho toimivat polttomoottoreina. Kaikki on mahdollista. Usko siivittää eloa.  

”Hän kaunis on, min´en tietää vois, minä hetkenä ihminen kauniimpi ois. Hänet kesässä kypsässä nähdä saan. Häll´ on elämän vakavuus kasvoillaan; hän taistelee ja tekee työtä, tuul´ enemmän käy kuin myötä…”

Vertaus kesään tuo mieleen elämän aurinkoiset päivät. Kaikki ei ehkä ole mennyt sittenkään niin kuin haaveissa kuvitteli. Ja niin sitä pakostakin pohtii, valitsiko oikean tien risteyskohdassa. Päätöksiä on pakko tehdä. Jossittelu ei kuitenkaan auta. Mennyttä ei voi muuttaa. Se on vain hyväksyttävä ja muutettava sitä, mikä tässä hetkessä on mahdollista.  

”Hän kaunis on, min´en tietää vois, minä hetkenä ihminen kauniimpi ois. Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä, pää harmaana, hartiat kyyryssä; …Ja armaat lapsuuden muistelmat ja nuoren unelman uhkeat, ja parhaat hedelmät…”

Vanhuuden syksy  saapuu väistämättä. Ikävuodet eivät sitten kuitenkaan kerro sitä, millä mielellä ja tomeruudella iäkäs ihminen elon polkua tallaa. Seitsemänkymmenvuotias tai kahdeksankymmenvuotias voi olla hyvässä kunnossa ja aktiivinen elämän haasteille. Ja vaikka tämän runon kirjoittaja puhuu runossa miehuusvuosista, runon sanat sopivat yhtä hyvin kuvaamaan miehen kuin naisen elämää. 

”Kun elon vaihtelevaiset kuvat taas vuoroon hänelle ilmaantuvat, hän niitä katsoo ja hymyää: ”Niin, unta vain oli kaikki tää!” Hän lepää töistä ja odottaa…”

Tämän samaisen runon esitin täällä Pirkkalassa vanhusten syntymäpäivillä, kun diakonin viransijainen pyysi, että esittäisin juhlassa jonkun aiheeseen sopivan runon. Muistin heti juuri tämän runon, sillä tämä on sopiva kaikenikäisille, mutta ehkä erityisesti puhuttelee juuri vanhusväestöä. Ja sain huomata, että en ainoastaan minä ollut liikuttunut tästä runosta. Tilaisuuden jälkeen minulta pyydettiin tekstin sanoja.  Ja ne minä annoin ilomielin. Ensimmäisellä kerralla kuullusta menee paljon ohi korvain. Kun sitten runoa saa lukea itsekseen, sanoma syvenee.  Tämän runon haluaa kuulla uudelleen. Sen viesti ei kulu.   

”Hän kaunis on, min´en tietää vois, minä hetkenä ihminen kauniimpi ois. ..”

Kanttaa siis kuunnella. Täältä se löytyy lausuttuna.

https://www.youtube.com/watch?v=X5pbYiRulQg

                                                                                                                               MB

Aale Tynnin runo Kaarisilta

Mielenkiintoa herättävään runoon voi tutustua monella tavalla. Runon saattaa kuulla ohimennen radiosta tai televisiosta ja sitä havahtuu kuuntelemaan.  Mielenkiinto herää. Joskus runo luetaan jossakin tilaisuudessa ja runo koskettaa niin, että sen haluaa kuulla uudelleen. Niinpä sen sitten etsii ja lukee rauhassa ajatellen sanojen merkitystä. Näin kävi minulle Aale Tynnin runon, Kaarisilta kanssa.  

”Ja Jumala sanoi: Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet... ”

Tutustuin Aale Tynnin runoon Kaarisilta Kiuruvedellä läksiäisjuhlassani, jossa se luettiin minulle. Kirkkovaltuuston puheenjohtaja lausui puheensa päätteeksi runon. Liikutuin. Runo toi kyyneleet silmiini. Tunsin suunnatonta kiitollisuutta, että juuri hän lausui tuon runon ja vieläpä minulle.

”Minä sanoin:He tulevat raskain saappain,
multa-anturoin – miten sillan kyllin kantavan
ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?... ”

Myöhemmin, kun olin töissä Pihtiputaalla, sinne tuli kanttoriksi taitava pianisti, joka ei ollut paikkakuntalaisia. Näin ollen ihmiset eivät havainnoineet hänen lahjakkuutensa määrää. Halusin, että kunnassa asuvat tajuaisivat, miten lahjakas pianisti oli saatu kanttoriksi ja järjestin yhdessä työtoverini kanssa musiikki-runo –tilaisuuden. Siellä  lausuin Aale Tynnin Kaarisilta runon. Sitä ennen ystävättäreni opasti minua: ” Runoa ei saa lausua liialla pateettisuudella, sillä runon sanoma menee siitä pilalle.” Olen kiitollinen siitä, että hän neuvoi minua juuri oikealla hetkellä. Uskon ja luotan, että Luoja kosketti minua tuolloin ystävättäreni kautta. Hän auttoi ymmärtämään runon herkän sanoman  ja näin sain onnistua omassa osuudessani.

Ja Jumala sanoi: Verellä ja kyynelillä vain… Älä salpaa surua luotasi , kun kaarisiltaa teet; ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.”

Näin tutustuin runoon, joka on ollut ”Tämän runon haluaisin kuulla” -ohjelman ykkössuosikkina vuosikymmenestä toiseen. Ja ymmärrän hyvin, miksi näin on. 

Kysy hiljaisuudelta itseäsi

Olen monta kertaa ajatellut alkavani kirjoittaa blogia, mutta aina se on siirtynyt. Nyt kun ystävättäreni Hanna opasti minua blogin tekemisen saloihin päätin ryhtyä ajatuksista tekoihin. Blogin tarkoitus on mielestäni jakaa ajatuksia ja löytää vuorovaikutuskanava; tässä tapauksessa yksineläjän arkeen. Kiinnostuin kirjoittamisesta ja runoista erityisesti isäni kuoleman jälkeen vuonna 2003. Tuolloin löysin Helena Anhavan runot. Miellän runot teksteiksi, joihin me itse kukin voimme heijastaa omat tuntemuksemme ja kokemuksemme riippumatta siitä, mitä runoilija on alun perin runoillaan halunnut sanoa. Vuosia sitten erityisesti Helena Anhavan runo  ”Kysy hiljaisuudelta itseäsi, ”  osui suoraan sydämeeni ja pidän yhä runosta.  

"Kysy hiljaisuudelta itseäsi ” 

”Naapurin tytöltäkö mallin kysyt, 

naapurin tytöllä on oma tausta ja olot.

Sait toiset perintötekijät, 

suunnista niiden mukaan…”

Isäni kuoleman jälkeen aloin etsiä itseäni, sillä ajatus siitä, että olen sukupolvien ketjussa seuraava, pysäytti minut.  Lähdin etsimään itseäni kirjoittamisen ja runojen kautta, sillä nk. ”ruuhkavuodet” olivat vieneet mukanaan. Työ, lapset, touhu ja erilaiset tehtävät olivat täyttäneet elämäni. Tuolloin hakeuduin kirjoittajakurssille ja muistan kun piti laatia tankarunoja ex tempore. Se oli todella mielenkiintoista. Huomasin, että uskalsin heittäytyä. Myöhemmin olen käynyt useamman kirjoittajakurssin ja ollut mukana monessa kirjoittajaryhmässä, joissa olen saanut kokea aitoa kohtaamista ja jakamista. Näissä ryhmissä olen päässyt näkemään ihmisen kuoren takana.  

” Näytelmässä johon jouduit 

saat ihmiskuvasi tehdä yksin, 

hyvin, hirveän yksin. 

Älä yritä miellyttää muita, 

hukut muiden virtaan, 

joskus ajastaan jäljessä oleva 

voi olla edellä aikaansa. 

Pahinta mitä ihminen itselleen teki 

on että hän väärensi itsensä.”

Virran mukana on helppo mennä. Mutta paljon palkitsevampaa on etsiä itseä. Jos katsomme luontoa, voimme löytää sieltä monenlaista kauneutta. Alku saattaa olla hankalaa. Kaikki saattaa näyttää rumalta. Ruma voi kätkeä kauneuden sisäänsä. Erilaisuus on rikkautta. Luonto sen todistaa meille.

”Ei elämäntaitoa voi opettaa, 

se on opeteltava itse 

hitaina hitaina vuosina, 

ja kun jotain luulet oppineesi, 

vuodet käyvät lentämään. 

Kai se on niin tarkoitettu: 

juuri kun vieras alkaa viihtyä, 

tulee hyvästelyjen aika. ”

Niin myös luonnossa. Luonto kukoistaa. Sitten yhtäkkiä oksa katkeaa…

”Kysy hiljaisuudelta itseäsi, 

kysy vielä sittenkin kun olet kyselemisestä uupunut, 

se vastaa kyllä kun maltat odottaa, 

joskus vuosien, 

joskus vuosikymmenien perästä.”

Hiljaisuus puhuu parhaiten. Luonto hoivaa meitä.  Tuo levollisuutta kiireiseen arkeen. Haluan uskoa, että meille jokaiselle on olemassa oma tie. Ja vaikka kompastelemme, meidän on tarkoitus jatkaa ja etsiä itseämme ja omaa polkuamme.