Maaria
Leinosen runot ovat kiinnostaneet
minua, sillä ne ovat täynnä arjen hyvää hyrinää. Tämän seuraavan runon halusin lukea
Uuraisilla tilaisuudessa, johon minut oli pyydetty mukaan lausumaan runoja.
Tämä runo olisi hyvä lukea vaikka joka aamu, jotta se muistuttaisi meitä
kiitollisuuden tärkeydestä. Kiitoksen ansaitsevat pienetkin asiat.
”Aamusta
alkaen hyvä päivä:
heräsin
tuntemattoman
muuttolinnun lauluun,
työhön
mennessä
kaikki
liikennevalot vihreää.
Puistossa
Pullo-Kusti sanoi:
”Hiljennäpäs,
tyttö, vähän,
kuuntele,
kun kevät tulee,
Kallavedeltä
se tulee,
niin että
kohisee!” ”
Ja me
kuuntelimme
ja
nauroimme sitten ääneen,
Pullo-Kusti ja minä.
Ja kevät
kohisi.”
Tämä runo
avautuu minulle siten, että onnen tunne voi tavoittaa sielun sopukat pienin
elkein. Hymy. Nauru. Yksi ainoa sana. Lausahdus. Kosketus. Ne riittävät.
Muistan kerran, kun olin vaalitoimitsijana ja äänestämään tuli nainen, jota en
tuntenut ja kysyin häneltä, että mikä on rouvan nimi. Ja mitä tämä ”rouva” tekikään.
Hän puhkesi hersyvään nauruun ja sanoi: ”Minua ei ole koskaan ennen kutsuttu
rouvaksi. Mökin akka minä olen aina ollut. Eikä minulla ole oikeaa aviomiestäkään.” Hämmennyin. Ja pyysin
anteeksi. Johon hän totesi: ”Vai rouva. Kunhan muut kuulevat tästä. Minua mökin
akkaa on tituuleerattu rouvaksi. Tästähän juttua piisaa.” Ja taas hän nauroi.
Ja se nauru hyrisi niin, että minäkin hyrisin. On kuin kissa olisi kehrännyt.
Runossa
puhutaan myös linnun laulusta. Sitä ei kuule tai sitä ei tule kuunneltua tässä
kaupunkimaisessa ympäristössä. Ollessani ensimmäisiä kertoja etelän matkalla; ehkä se oli Teneriffa tai Rhodos, heräsin aikaisin aamulla linnun lauluun. Se
kuului selvästi. Laulu oli kevyttä sirkutusta. Ikkuna oli auki, joten äänet
kuuluivat hyvin. Ja kun odottelin, milloin matkatoverini herää, jäin nauttimaan
kuulemastani. Maalla linnun laulun voi kuulla kuten myös käen kukunnan. Täällä
kaupunkimaisessa ympäristössä sitäkään ei enää kuule. Eikä näin ollen voi
laskea, montako elinvuotta on jäljellä. Tänäkin kesänä lapsuuden maisemissa Savossa
kuulin kukunnan ja mielessäni laskin elinvuosiani. Kun pääsin yli sataan
vuoteen, lopetin, sillä siinä oli jo liiaksi vuosia. Eihän se ennuste välttämättä
totta ole, mutta kukuntojen kertoja on mukava laskea.
”Hiljennäpäs,
tyttö vähän…Kallavedeltä se kohisee... ”Jos joku sanoisi minulle noin, kun vaikka sauvakävelen
topakasti, havahtuisin ympärillä olevaan. Pysähtyisin ja väkisinkin nauru
kohoaisi huulilleni. Kiire katoaisi sen tien. Harvoin meillä on rohkeutta ottaa
kontaktia tuntemattomaan. Kuitenkin hymy tai ystävällinen sana saattaisi
merkitä toiselle kanssakulkijalle paljon.
Veden ääni.
Veden kohina. Veden katsominen rauhoittaa. Sillä on aina samanlainen
tyynnyttävä vaikutus. Aalto kulkee ylös ja alas. Monet vuodet katselin
kesämökin ikkunasta aamu- tai iltakahvia juodessani järven selkää. Ja minä
nautin pelkästään siitä rauhaisesta tunnelmasta.
Runon kokonaistunnelman
voi aistia. Hyväntahtoinen nauru lämmittää mieltä. Alussa kertomani naisen; laitapuolen
kulkijan, naurua kuuntelin sittemmin monet kerrat kauppareissuilla. Ja yleensä jäin
katsahtamaan, mikä häntä nyt nauratti. Aina se toi samalla tavalla hyvää tuulta
myös minulle; sivusta seuraajalle. ”Nauru pidentää ikää”, ei ole turha sanonta,
sillä nauru tuo hyvää oloa ja ehkäisee stressiä. Keho hyrisee nauraessa. Tuo runo kertoo myös sen, että ohikulkija
ottaa Pullo-Kustin; laitapuolen kulkijan, ihmisenä huomioon. Ja sitähän me
kaipaamme: tulla nähdyksi omana itsenä. Sillä olipa tarinamme mikä tahansa,
jokaisen sisällä asuu enemmän tai vähemmän haavoittuva ihminen.
Ja hän
tässä on jäänyt todellakin nauttimaan auringon säteistä ja kuuntelemaan linnun laulua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti