Pia Perkiön runo, Älä piilota iloa.

Pia Perkiön runo

”Älä piilota iloa” on yksi teksti, jota olen lausunut, koska pidän sen sanomasta.

”Älä piilota iloa, arki.

Älä kätke kirkasta taivasta,

älä murskaa unelmia,

älä mykistä arkoja ajatuksia.

Näytä minulle

tavallisuuden rikkaus, pieni onni,

rihkamasta irrotettu riemu.

Vie silmistäni sumu ja yö,

päästä valloilleen heleä tuuli

         että ripustaisin iloni tienviitoiksi

kaikkien nähtäväksi

        valon pilkahdukset.”

Arjen keskellä helposti unohtaa pienet ilon aiheet. Työ ja kiire vie mennessään, vaikka varmaan meillä itse kullakin olisi hetki aikaa vain olla ja irrottautua arjen touhotuksesta. Höllätä vähän ja vaikka tarkkailla luontoa tai kaikkea ympärillä olevaa. Joskus kun makaa aurinkotuolissa ja alkaa katsella pilviä, huomaa miten monenlaisia niitä onkaan. Muotojen perusteella niitä voisi kutsua höyhen-, harso- tai vaikkapa palleropilviksi. Myrsky- tai ukkospilven katseleminenkin voi olla nautinto.  Pilvet muodostavat taideteoksia. 

Yhtälailla kuin pilvien katselu voi irrottaa arjesta, voi sen tehdä tuleen tuijottaminen. Mieli rauhoittuu. Rätinää pysähtyy kuuntelemaan. Läsnäolon määrä lisääntyy. Tulen loimu rentouttaa. Se lumoaa. Mielen täyttää seesteinen olo.  Ja koleassa säässä tuli lämmittääkin mukavasti.

Unelmat ovat tärkeitä jokaisen meidän elämässä. Verroinkin silloin, kun on raskas ajanjakso meneillään, unelmat antavat voimia. Toiveita on monenlaisia. Unelma matkasta voi olla enemmän kuin toteutunut matka. Unelmointi ei tarkoita sitä, että muodostaa tuulentupia. Unelmat voivat selkeyttää sitä, mikä juuri minulle on tärkeää elämässä. Se voi olla pysähtymistä itselle tärkeiden asioiden ja arvojen äärelle ja suunnan tarkistamista. 

Lempeän tuulen huminaa on myös todella mukava kuunnella ja tuntea se. Muistan, kun kerran ystävättäreni kanssa kävimme Saarijärven Kivikauden kylässä ja sen jälkeen teimme metsässä kävelylenkin. Väsyttyämme istahdimme korkealle kalliolle ja kuuntelimme metsässä tuulen kohinaa. Tuuli leudosti. Ilman virta hyväili kasvoja ja kokoa kehoa. Otsalle valunut hiki kuivahti. Järvi välkkyi näköetäisyydellä. Siinä hetkessä tuntui olevan kaikki. Istuimme. Katselimme. Meillä ei ollut mihinkään kiire. Luonto helli koko kehoamme.  

Ilon ripustaminen tienviitoiksi näkyville onkin jo sitten sellainen asia, jota ei osaa eikä uskalla tehdä. Eino Leinon sanonta ”Kell' onni on, se onnen kätkeköön” tulee helposti mieleen. Tuntuu siltä, että jos riemun näyttää, se katoaa. Vaikka oikein annettuna eteenpäin ja otettuna vastaan, hyvänolon jakaminen voisi lisätä yhteenkuuluvuuden tunnetta.