Mika
Waltarin kirjasta Pöytälaatikko
kosketti
erityisesti kaksi runoa
HOPEA
HIMMENEE
Elämän
syksyn tullessa
ainoa
todellinen runo:
Tuntea
läheiseksi, ystäväksi
toinen
ihminen,
sanoitta.
ja
MEREN
LAINEHTIESSA
Meren
loisto,
päivien
kimallus,
ja
uni on suloinen.
Illan
viiletessä siniseksi
syttyy
taivaalle ainoa kirkas tähti.
Ja
pieni koira kumartaa kauniisti päänsä edessäsi
kuin
ihmetellen hiljaisessa mielessään,
miten
paljon voi mahtua yhteen ainoaan ihmissydämeen,
kun
se avautuu simpukankuoren lailla
meren
lainehtiessa.
Elämän
syksyssä on paljon yksinäisyyttä. Yksinäisyys on hyvää silloin, kun se on oma
valinta. Harvoin se kuitenkin sitä on.
Ensimmäisestä
runosta tulee mieleen vanha sananlasku: ” Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen
kultaa.” Kun toisen oppii tuntemaan, tietää sanoittakin, millä mielellä toinen
on. Kasvot, eleet ja liikehdintä sen paljastavat. Vielä ei luonnon vuodenajasta
voi sanoa, että olisi syksy. Mutta kun ajattelee omaa ikäänsä, voikin jo sanoa,
että syksy alkaa olla tullut. Joten nyt jos koskaan on aika elää eikä miettiä,
että sit kun… Elämän syksyssä toivoisi voivansa sanoa, että elämän arvot ovat kypsyneet
selkeiksi.
Ikääntyessä
luonnon merkitys kasvaa. Tahti hidastuu ja on aikaa ihmetellä ympärillä olevaa.
Kuunnella lintujen laulua, katsella veden kimallusta tai laineen liplatusta.
Runossa
sanotaan viehkeästi, että pieni koira kumartaa kauniisti päänsä edessäsi … Koira jaksaa tosiaan ihmetellä. Usein se pysähtyy
katsomaan keskittyneesti. Vaikuttaa siltä kuin se ymmärtäisi ihmismielen
tuntoja sanoitta. Sillä on taito myötäelää. Ihmissydämellä on valitettavasti
tapana tallettaa vuosien varrella hyvin paljon sisälleen. Mielen täyttää mennyt.
Muistot voivat olla kauniita. Mutta yleensä kun muistojen kuori avautuu, sieltä
purkautuu ulos kaikki se kipeys, josta ei ole osannut aikanaan puhua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti