Einari Vuorela, Kaivotiellä

Runojen runot kirjasta nousi esiin muun muassa tämä runo Kaivotiellä, jonka Einari  Vuorela on kirjoittanut. Hän on Keski-Suomessa Keuruulla syntynyt runoilija.

Einari Vuorela, Kaivotiellä

-– Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu?
Siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu!

– Poju, kuuntelee hiljaa, kun kuulet!
Sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.

– Äiti, ah, kuuletko sinäkin tuota?
On kuin juoksisi tuhannen lammasta kulkuset kaulassa suota!

– Poju, kuulin ennen; enää en kuulla oo voinut,
liiaks on kohtalon kello mun sieluuni soinut.

– Äiti, mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet?
Eikö siellä soitakaan metsän sielua tuulet?

– Poju, soittaa, soittaa! Rauhoitu! Ilosta minä vain itkin
kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.

– Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, kun suureksi vartun,
sitten kun nukutaan monta yötä ja
minä jo työhönkin tartun?

– Poju, soittaa kyllä, laulavat lapsoselle kaihojen kyyhkyt;
silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.

– Ihana äiti, ethän itke, kun annan
kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?

Metsästä voi kuulua monenlaisia ääniä. Metsän voi kuvitella nauravan tai itkevän. Sieltä saattaa kuulua pelottavia askeleita. Tuuli suhisee puissa. Pöllöt huhuilevat. Matelijat luikertelevat ja pitävät kahinaa. Pieneläimet rapisuttavat oksia allaan. Joskus äänistä voi sanoa: ”On kuin juoksisi tuhannen lammasta…”. 

Itkeä voi ilosta tai surusta. Suru tuo herkemmin kyyneleet esiin. Kyynelhelmet loistavat kasvoilla myös silloin, kun koettu ilo on oikein suuri. Olen seurannat mielenkiinnolla Vain elämää-ohjelmaa. Ohjelman aikana yleensä joka kerta joku kyynelehtii. Eikähän se ole ihme. Omat laulut, joita toiset esittävät, tuovat muistot pintaan. Kappaleiden sanat saattavat olla alkuperäisen esittäjän omaa tuotantoa ja kuvata menneen ajan tuskaa tai onnea. Aidoista kokemuksista ja tunteista syntyy korkealaatuista lyriikkaa. Niihin on mahdollista ulkopuolisenkin samaistua. Laulujahan voi kutsua runoiksi. Ohjelman myötä on saanut kuulla monia tarinoita, joita tekstien taakse kätkeytyy; tuskaa ja iloa. Joka tapauksessa kaikki se on ollut aitoa ja koskettavaa. Tässä kysytään: ”…mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet?”

Suru voi olla niin musertavaa, että mykkyys valtaa mielen. Itku jääkin sisälle. Tuska on kuin möykky rinnassa. Kun kyyneleet aikanaan pääsevät tulemaan, olo helpottuu. Kyyneleet puhdistavat.

Tässä rauhoitellaan lasta ”Ilosta minä vain itkin kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.” Ja kukapa äiti ei olisi itkenyt ilosta, kun on saanut nähdä muutaman vuoden vanhan lapsen telmivän pihanurmikolla. Siinä iässä tenavat osaavat olla veitikkamaisen ja kujeellisen leikikkäitä. Sitä harppomista, pyyhältämistä, hyppelyä ja ravaamista edestakaisin jaksaa katsella ja ihailla elinvoiman määrää.

Lapsesta on monta kertaa hämmentävää nähdä äidin itkevän. Vaikka äiti kertookin itkevänsä ilosta, se selitys ei oikein yllä lapsen tajuntaan. Mieluummin lapsi toivoo, ettei äiti itkisi lainkaan. Samalla tavalla kuvaa runon kirjoittaja tilannetta:  ”Ihana äiti, ethän itke, kun annan kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?” Lapsi etsii keinoja saada äiti hymyilemään, vaikka äiti itkisikin ilosta.