Unto Koskela, Onnellinen päivä.

Luin Gummeruksen kustantamaa kirjaa ”Runoja onnesta” ja sieltä joukosta erottui runo ”Onnellinen päivä”, jonka on kirjoittanut Unto Koskela.

"Lyö ylitsemme tuuli nauraen
ja meren tuoksu juovuttava,
ja hiekka alla jalkain paljaitten
on ihos lailla kullanpunertava.

Kuin kimmeltävät, villit unelmat,

niin kirmaa lokit saaren yli,
ja taivas on kuin kukkis kirsikat
ja täynnä kukkia ois jonkun syli.
On ulapalla purje kutterin
kuin suippo petokalan evä.
Ja aallot särkyy rantakivihin
kuin pikkutytön nauru kilisevä."

Kirjassa oli hyvin erilaisia säkeitä. Esimerkiksi Eino Leinon kaunis runo kehotti kätkemään onnen: ” Kell´onni on, se onnen kätkeköön…” Kun taas Unto Koskela kertoi sellaisesta onnellisesta päivästä, jonka jokainen meistä voi periaatteessa tavoittaa. Juuri tästä syystä teksti puhutteli hyvin syvästi.  Vielä enemmän se kosketti, kun sain tietää, että kirjoittaja eli vain 25-vuotiaaksi. Silti hän tavoitti näin haltioituneen otteen runoonsa.   

Kun on lämmin päivä ja astelee hiekalla paljain jaloin, se tuntuu metkalta jalkapohjissa. Lapsena sitä juoksenteli ilman kenkiä.  Ja lämmin hiekka valui varpaiden välistä. 

Lokit kuvaavat unelmia hyvin. Ne poukkoilevat. Syöksähtelevät. Säntäilevät sinne tänne. Sitten ne taas leijuvat. Lipuvat. Liukuvat. Kaartelevat. Ja niinhän unelmatkin tekevät.  Sain eilen kuunnella kirjailija/kuvittaja Pirkko Vainion luentoa ”Mielikuvitus-väline elämän laadun parantamiseen”.  Esitelmän aikana jäin miettimään haaveilun merkitystä. Haavekuvat rakentavat tulevaisuutta. Kun luomme mielikuvia, tarkastelemme samalla omaa elämäämme. Ja vaikka unelmat eivät toteudukaan, niin haavekuvat saattavat antaa uuden suunnan tai tavoitteen. Näin emme päädy vain ajelehtimaan niin kuin puun lehdet tuulessa. Runosta tulee mieleen myös Richard Bachin kirja: Lokki Joonatan. Siinäkin lokki Joonatanilla oli unelma. Toiset nauroivat sille. Se joutui häpeäpiiriin.  Ja Joonatan erotettiin laumasta. Kuitenkin se säilytti unelmansa ja näin ylsi huippusaavutuksiin. 

Runossa puhutaan myös taivaasta ja siitä että se kukkii niin kuin kirsikat. Harvoin se niin tekee, mutta tässä Lapissa otetussa kuvassa taivas punertuu ja se saa jopa kirsikan värisävyjä.  

Ja kukkia me näemme kesäisin joka päivä, kun vain katsomme ympärillemme. Lapsuudesta on jäänyt mieleen niittyjen kukkameret. Laidunmailla kasvoi miltei joka värisiä kukkia. Sellaisia luonnonvaraisia niittyjä ei enää juuri ole. Mutta kukkapenkeissä kukat kukkivat edelleen.

Purjeveneiden näkeminen sisämaassa saattaa olla haasteellista. Merellä niitä sen sijaan näkee.

Tekstin alussa puhutaan naurusta. Mutta myös runon lopussa nauru tulee esille. Aallot iskeytyvät rantaan ja kilisevät siten kuin tytön nauru. Tuulellekin on annettu lupa nauraa. Ja kikatushan kutkuttaa vatsahermoja. Olemuksesta häviää jännitys.