”Hei muumit”-kappale, jonka on säveltänyt ja sanoittanut (hollanniksi) Pierre Kartner

Muumilaakson tarinat on kirjoittanut Tove Jansson. Televisiossa esitettävien tarinoiden yhteydessä kuullaan  ”Hei muumit”-kappale, jonka on säveltänyt ja sanoittanut (hollanniksi) Pierre Kartner.

HEI MUUMIT

Vuorten ja laaksojen sylissä kaukana,
aukeaa muumien mukava maailma,
entisten aikojen maa, satujen maa.
On muumien elämä suvea suloista,
talven he nukkuvat loitolla murheista,
neulaset vain masussaan, ruokanaan,
ei sen parempaa!

Ei muumitaloa lukita yöksi, hei muumit!
Kun hämärä hipuu jo tähtien vyöksi, hei muumit!
Karkeloi kansa, ja kunnailla soi!
Muumeilta elämää oppia voi, hei muumit!
Hei muumit!

Pappa ei hatusta erkane ikänä, laukku on
Mammalla henki ja elämä, Nipsu se on
lääpällään, kimmeltävään. On keksijä-Niiskulla
nenällä kakkulat, siskonsa otsalla kiehkurat
hurmaavat, Hemuli hamuaa vaan helmojaan
ja kokoelmaa!

Ei muumitaloa lukita yöksi, hei muumit!
Kun hämärä hiipuu jo tähtien vyöksi, hei muumit!
Karkeloi kansa, ja kunnailla soi!
Muumeilta elämää oppia voi, hei muumit!
Hei muumit!

Ei muumitaloa lukita yöksi, hei muumit!
Kun hämärä hiipuu jo tähtien vyöksi, hei muumit!
Karkeloi kansa ja kunnailla soi!
Muumeilta elämää oppia voi, hei muumit!
Hei muumit!
Hei muumit!

Laulu tuo vahvasti mieleen Muumilaakson tarinat, jotka käsittelevät hyvin monia ja erilaisia aiheita. Yhtenä niistä on hyväksytyksi ja nähdyksi tulemisen tarve. 

Laulut ja runot ovat lähellä toisiaan. Laulut voi kokea runoiksi. Tämäkin laulu herättää paljon muistoja siksi, että Muumilaakson tarinoita on tullut katsottua hyvinkin paljon. Eri jaksot ovat aktivoineet monentasoisia ajatuksia ja muistoja. Tarinat ovat enemmän kuin vain satuja. Niissä on jokin hyvin syvä ajatus tai opetus.

Kävin elokuussa Tampere talossa Muumimuseossa. Sinne on rakennettu hyvin vaikuttava näyttely muumihahmoista. Erilaisten muumihahmojen lisäksi siellä on mm. kelluva teatteri, majakkasaari ja monta, monta muuta tarinoihin liittyvää rakennelmaa. Tuulikki Pietilä on rakentanut kolmiulotteisia kuvaelmia, jotka liittyvät tarinoihin.  

Olen ollut pari kertaa Olavi Moilasen unikurssilla. Unet ja sadut ovat lähellä toisiaan kuten unitutkijana tunnettu Olavi Moilanen kertoo kirjassaan ”Totuus on unissa, saduissa ja tarinoissa”. Muistan kun hän eräällä kurssilla kysyi, mikä on kunkin ensimmäisenä mieleen tuleva satu ja minulle tuli mieleeni heti ensimmäisenä satu, jossa Muumipeikko muuttuu rumaksi ja kammottavaksi. Muumipeikko päättää piiloutua piiloleikissä Taikurin hattuun. Piilo osoittautuu hyväksi, mutta kun hän tulee ulos hatusta, hänen ystävänsä eivät enää tunnista häntä. Muumipeikko on muuttunut rumaksi ja kammottavaksi luihuksi örkiksi. Tilanne ajautuu siihen, että muut hyljeksivät häntä. Tämä aiheuttaa Muumipeikossa surua ja ahdistusta. Lopulta hän päättää kysyä, tunteeko edes oma äiti häntä enää. Muumimamma sanoo: ”Enkö muka tunne omaa lastani. Shh. Sinä tosiaan olet oma muumilapseni.” Ja niinpä hyväksyvä rakkaus muuttaa Muumipeikon takaisin omaksi itsekseen.

Sama teema tuli esiin, kun olin elokuussa Kasvotusten-tilaisuudessa Aleksanterin kirkossa kuuntelemassa mm. Tommy Hellsteniä. Hän on kirjoittanut monissa kirjoissaan nähdyksi tulemisen tärkeydestä. ”Tunne siitä, että ei ole tullut nähdyksi, voi järisyttää ihmisen henkistä hyvinvointia missä tahansa vaiheessa elämää. Nähdyksi tulemattomuus voi aiheuttaa hyvin kivuliaita tunteita, jotka saattavat laskea itsetuntoa ja viedä luottamuksen omiin kykyihin sekä siihen, että on tärkeä ja arvokas. Ihmisen syvin tarve on nimittäin nähdyksi, kohdatuksi ja kuulluksi tulemisen tarve. Jos tämä tarve ei tule tyydytetyksi, ihminen rekisteröi sen. Jos ei järjellään, niin tunteillaan."  Kirjassaan ”Tähän olen tullut” Tommy Hellsten puhuu samasta aiheesta: ”Lapsuus voi vääristää koko elämän.” Tämän tunnetun terapeutin mukaan ihminen määrittelee helposti asiat lapsuutensa vääristymistä käsin.

Ja näinhän se on. Kuitenkin me kaikki kaipaamme sitä, että tulemme nähdyiksi ja kuulluiksi omana itsenämme.

Einari Vuorela, Kaivotiellä

Runojen runot kirjasta nousi esiin muun muassa tämä runo Kaivotiellä, jonka Einari  Vuorela on kirjoittanut. Hän on Keski-Suomessa Keuruulla syntynyt runoilija.

Einari Vuorela, Kaivotiellä

-– Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu?
Siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu!

– Poju, kuuntelee hiljaa, kun kuulet!
Sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.

– Äiti, ah, kuuletko sinäkin tuota?
On kuin juoksisi tuhannen lammasta kulkuset kaulassa suota!

– Poju, kuulin ennen; enää en kuulla oo voinut,
liiaks on kohtalon kello mun sieluuni soinut.

– Äiti, mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet?
Eikö siellä soitakaan metsän sielua tuulet?

– Poju, soittaa, soittaa! Rauhoitu! Ilosta minä vain itkin
kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.

– Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, kun suureksi vartun,
sitten kun nukutaan monta yötä ja
minä jo työhönkin tartun?

– Poju, soittaa kyllä, laulavat lapsoselle kaihojen kyyhkyt;
silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.

– Ihana äiti, ethän itke, kun annan
kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?

Metsästä voi kuulua monenlaisia ääniä. Metsän voi kuvitella nauravan tai itkevän. Sieltä saattaa kuulua pelottavia askeleita. Tuuli suhisee puissa. Pöllöt huhuilevat. Matelijat luikertelevat ja pitävät kahinaa. Pieneläimet rapisuttavat oksia allaan. Joskus äänistä voi sanoa: ”On kuin juoksisi tuhannen lammasta…”. 

Itkeä voi ilosta tai surusta. Suru tuo herkemmin kyyneleet esiin. Kyynelhelmet loistavat kasvoilla myös silloin, kun koettu ilo on oikein suuri. Olen seurannat mielenkiinnolla Vain elämää-ohjelmaa. Ohjelman aikana yleensä joka kerta joku kyynelehtii. Eikähän se ole ihme. Omat laulut, joita toiset esittävät, tuovat muistot pintaan. Kappaleiden sanat saattavat olla alkuperäisen esittäjän omaa tuotantoa ja kuvata menneen ajan tuskaa tai onnea. Aidoista kokemuksista ja tunteista syntyy korkealaatuista lyriikkaa. Niihin on mahdollista ulkopuolisenkin samaistua. Laulujahan voi kutsua runoiksi. Ohjelman myötä on saanut kuulla monia tarinoita, joita tekstien taakse kätkeytyy; tuskaa ja iloa. Joka tapauksessa kaikki se on ollut aitoa ja koskettavaa. Tässä kysytään: ”…mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet?”

Suru voi olla niin musertavaa, että mykkyys valtaa mielen. Itku jääkin sisälle. Tuska on kuin möykky rinnassa. Kun kyyneleet aikanaan pääsevät tulemaan, olo helpottuu. Kyyneleet puhdistavat.

Tässä rauhoitellaan lasta ”Ilosta minä vain itkin kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.” Ja kukapa äiti ei olisi itkenyt ilosta, kun on saanut nähdä muutaman vuoden vanhan lapsen telmivän pihanurmikolla. Siinä iässä tenavat osaavat olla veitikkamaisen ja kujeellisen leikikkäitä. Sitä harppomista, pyyhältämistä, hyppelyä ja ravaamista edestakaisin jaksaa katsella ja ihailla elinvoiman määrää.

Lapsesta on monta kertaa hämmentävää nähdä äidin itkevän. Vaikka äiti kertookin itkevänsä ilosta, se selitys ei oikein yllä lapsen tajuntaan. Mieluummin lapsi toivoo, ettei äiti itkisi lainkaan. Samalla tavalla kuvaa runon kirjoittaja tilannetta:  ”Ihana äiti, ethän itke, kun annan kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?” Lapsi etsii keinoja saada äiti hymyilemään, vaikka äiti itkisikin ilosta.

Unto Koskela, Onnellinen päivä.

Luin Gummeruksen kustantamaa kirjaa ”Runoja onnesta” ja sieltä joukosta erottui runo ”Onnellinen päivä”, jonka on kirjoittanut Unto Koskela.

"Lyö ylitsemme tuuli nauraen
ja meren tuoksu juovuttava,
ja hiekka alla jalkain paljaitten
on ihos lailla kullanpunertava.

Kuin kimmeltävät, villit unelmat,

niin kirmaa lokit saaren yli,
ja taivas on kuin kukkis kirsikat
ja täynnä kukkia ois jonkun syli.
On ulapalla purje kutterin
kuin suippo petokalan evä.
Ja aallot särkyy rantakivihin
kuin pikkutytön nauru kilisevä."

Kirjassa oli hyvin erilaisia säkeitä. Esimerkiksi Eino Leinon kaunis runo kehotti kätkemään onnen: ” Kell´onni on, se onnen kätkeköön…” Kun taas Unto Koskela kertoi sellaisesta onnellisesta päivästä, jonka jokainen meistä voi periaatteessa tavoittaa. Juuri tästä syystä teksti puhutteli hyvin syvästi.  Vielä enemmän se kosketti, kun sain tietää, että kirjoittaja eli vain 25-vuotiaaksi. Silti hän tavoitti näin haltioituneen otteen runoonsa.   

Kun on lämmin päivä ja astelee hiekalla paljain jaloin, se tuntuu metkalta jalkapohjissa. Lapsena sitä juoksenteli ilman kenkiä.  Ja lämmin hiekka valui varpaiden välistä. 

Lokit kuvaavat unelmia hyvin. Ne poukkoilevat. Syöksähtelevät. Säntäilevät sinne tänne. Sitten ne taas leijuvat. Lipuvat. Liukuvat. Kaartelevat. Ja niinhän unelmatkin tekevät.  Sain eilen kuunnella kirjailija/kuvittaja Pirkko Vainion luentoa ”Mielikuvitus-väline elämän laadun parantamiseen”.  Esitelmän aikana jäin miettimään haaveilun merkitystä. Haavekuvat rakentavat tulevaisuutta. Kun luomme mielikuvia, tarkastelemme samalla omaa elämäämme. Ja vaikka unelmat eivät toteudukaan, niin haavekuvat saattavat antaa uuden suunnan tai tavoitteen. Näin emme päädy vain ajelehtimaan niin kuin puun lehdet tuulessa. Runosta tulee mieleen myös Richard Bachin kirja: Lokki Joonatan. Siinäkin lokki Joonatanilla oli unelma. Toiset nauroivat sille. Se joutui häpeäpiiriin.  Ja Joonatan erotettiin laumasta. Kuitenkin se säilytti unelmansa ja näin ylsi huippusaavutuksiin. 

Runossa puhutaan myös taivaasta ja siitä että se kukkii niin kuin kirsikat. Harvoin se niin tekee, mutta tässä Lapissa otetussa kuvassa taivas punertuu ja se saa jopa kirsikan värisävyjä.  

Ja kukkia me näemme kesäisin joka päivä, kun vain katsomme ympärillemme. Lapsuudesta on jäänyt mieleen niittyjen kukkameret. Laidunmailla kasvoi miltei joka värisiä kukkia. Sellaisia luonnonvaraisia niittyjä ei enää juuri ole. Mutta kukkapenkeissä kukat kukkivat edelleen.

Purjeveneiden näkeminen sisämaassa saattaa olla haasteellista. Merellä niitä sen sijaan näkee.

Tekstin alussa puhutaan naurusta. Mutta myös runon lopussa nauru tulee esille. Aallot iskeytyvät rantaan ja kilisevät siten kuin tytön nauru. Tuulellekin on annettu lupa nauraa. Ja kikatushan kutkuttaa vatsahermoja. Olemuksesta häviää jännitys. 

Terttu Hyttinen. ISOÄITI MARIA.

Luin runoja kirjasta Runo on vapaa (Otava 1996) ja sieltä nousi esiin muun muassa tämä runo, jonka on kirjoittanut  Terttu Hyttinen.

ISOÄITI MARIA

"Pitkän käytävän päässä
huoneessa numero satakaksitoista
asuu isoäiti Maria
-ja odottaa kirjettä ja kesää...
Ja kesät tulevat ja menevät.
-Ja isoäiti Marian kaapin päällä
kasvaa kuvapostikorttien määrä
-korttien
jotka on lähetty
-Firenzestä...

En ehdi kirjoittaa nyt
-on kiire.
Kun tulee kesä
-tulemme käymään.
Kirjoitan joskus myöhemmin.
Mutta isoäiti Maria
-on oppinut odottamaan.
Neljä vuosikymmentä hän kantoi
-vettä joesta
karjalle ja ihmisille.
Ja odotti kaivon rakentamista...
-Mies joka oli luvannut
kaivaa kaivon
-omalle maalle
heti kun talo saadaan valmiiksi...
Isoäiti Maria täytti
-kahdeksankymmentä vuotta
kaikessa hiljaisuudessa
-koska juhlien järjestämisestä 
olisi tullut vaivaa niille
-joilla on kiire.
Mutta kaikesta huolimatta
isoäiti Maria
-on onnellinen ja toiveikas ihminen.
Huoneensa yksinäisyydessä 
-hän lukee kirjojen kirjaa
Pyhää Raamattua
-ja ristii työn kovettamat sormensa
rukoukseen
ja rukoilee kaikkien niiden puolesta
-joita rakastaa..."

Runossa sanotaan: ”Ja kesät tulevat…”  Haaveilemme kesähetkistä. Ajattelemme, että kun suvi tulee, kaikki on jollakin tavalla paremmin. Kukat kukkivat. Linnut visertävät. Luonto viheriöi. Vedet virtaavat vapaina. Ja kuinka ollakaan. Nyt on kesä, mutta osaammeko me nauttia siitä. Turvaudummeko me nytkin ajatukseen, että sitten kun…

”En ehdi kirjoittaa nyt…” Kiireeseen on helppo vedota. Kerromme, että meillä ei ole aikaa,  kun emme viitsi tai emme halua. Kenties emme rohkene sanoa suoraan vaan takerrumme valkoiseen valheeseen. Yleensä kuitenkin kuulija ymmärtää, että näin on. Ja se haavoittaa. 

”Neljä vuosikymmentä hän kantoi vettä joesta karjalle ja ihmisille. ”  Runon sanoista tulee mieleen Lauri Viidan runon teksti: ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät…” Työskentely pyyteettömästi läheisten hyväksi kuvastuu tästä runosta. Runon Maria odotti kovin kaivon rakentamista. Minunkin lapsuudessani vettä kannettiin eläimille. Se oli tuttua puuhaa. Tänä päivänä tilanne on jo toinen.  

Toisille juhlan keskipisteenä olo on vaikeaa. Tässä runon Maria olisi halunnut, että  syntymäpäivää olisi juhlistettu. Hän toivoi, että täytekakku koristaisi pöytää. Maria odotti vieraiden tulevan, jotta saisi puhua sydämensä kyllyydestä sukulaisten ja tuttavien kanssa.  

Runon päähenkilö on säilyttänyt toiveikkuuden ja onnellisuuden. Hän lukee Raamattua ja rukoilee heidän kaikkien puolesta, joita rakastaa. Iltaisin minunkin ajatukseni väistämättä siirtyvät lapsiin ja toivon ja rukoilen heille kaikkea hyvää. 

Kuva Pirkkalassa asuvan kivimosaiikkitaiteilija Ritva Luukkasen työstä Isä meidän rukouskirja.

ISÄ MEIDÄN KIVIMOSAIIKKIKIRJA, JOSTA EDELLINEN KUVA ON.

Sain tutustua taiteilija Ritva Luukkasen töihin kesällä 2014 hänen kotonaan Pirkkalassa. Ihastuin todella syvästi taideteoksiin ja siihen tapaan, jolla hän töistään kertoi.

Lisää tietoa täältä http://ritva.luukkanen.ajatukset.fi/

Mika Waltarin kirjasta Pöytälaatikko

Mika Waltarin kirjasta Pöytälaatikko

kosketti erityisesti kaksi runoa

HOPEA HIMMENEE

Elämän syksyn tullessa

ainoa todellinen runo:

Tuntea läheiseksi, ystäväksi

toinen ihminen,

sanoitta.

ja

MEREN LAINEHTIESSA

Meren loisto,

päivien kimallus,

ja uni on suloinen.

Illan viiletessä siniseksi

syttyy taivaalle ainoa kirkas tähti.

Ja pieni koira kumartaa kauniisti päänsä edessäsi

kuin ihmetellen hiljaisessa mielessään,

miten paljon voi mahtua yhteen ainoaan ihmissydämeen,

kun se avautuu simpukankuoren lailla

meren lainehtiessa.

Elämän syksyssä on paljon yksinäisyyttä. Yksinäisyys on hyvää silloin, kun se on oma valinta. Harvoin se kuitenkin sitä on.

Ensimmäisestä runosta tulee mieleen vanha sananlasku: ” Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.” Kun toisen oppii tuntemaan, tietää sanoittakin, millä mielellä toinen on. Kasvot, eleet ja liikehdintä sen paljastavat. Vielä ei luonnon vuodenajasta voi sanoa, että olisi syksy. Mutta kun ajattelee omaa ikäänsä, voikin jo sanoa, että syksy alkaa olla tullut. Joten nyt jos koskaan on aika elää eikä miettiä, että sit kun… Elämän syksyssä toivoisi voivansa sanoa, että elämän arvot ovat kypsyneet selkeiksi. 

Ikääntyessä luonnon merkitys kasvaa. Tahti hidastuu ja on aikaa ihmetellä ympärillä olevaa. Kuunnella lintujen laulua, katsella veden kimallusta tai laineen liplatusta.

Runossa sanotaan viehkeästi, että pieni koira kumartaa kauniisti päänsä edessäsi … Koira jaksaa tosiaan ihmetellä. Usein se pysähtyy katsomaan keskittyneesti. Vaikuttaa siltä kuin se ymmärtäisi ihmismielen tuntoja sanoitta. Sillä on taito myötäelää. Ihmissydämellä on valitettavasti tapana tallettaa vuosien varrella hyvin paljon sisälleen. Mielen täyttää mennyt. Muistot voivat olla kauniita. Mutta yleensä kun muistojen kuori avautuu, sieltä purkautuu ulos kaikki se kipeys, josta ei ole osannut aikanaan puhua.  

Anja Porion runo kirjasta Kuuntelen sydämeni ääntä

Yksi Anja Porion runo kirjasta Kuuntelen sydämeni ääntä, on jäänyt parinkymmenen vuoden takaa mieleeni. Runolla ei ole nimeä. Tuo runo kuvastaa miehen ja naisen  erilaisuutta.

”Ei lepertele

    ei livertele

       ei lörpöttele

Sanaakaan tuskin saat arkena suusta

Mutta naapurin

    auton savutessa

   hän saapuu valmiina auttamaan

Anopin vesihanan tiiviste

   vaihtuu sanoittakin

Kaverin tietokoneen virusta

   etsitään viikonloppu

   into silmissä.

Juhlayön hän juhlii

   Operaatio Lumihiutaleen

   paimenena

   polvillaan kurassa tunkin ja

   pyörän vieressä

Kiitoksen kuittaa

   kädenhuitaisulla

Opettele lukemaan

   miehen tekoja

   älä sanoja.”

Mielestäni runon sisältö pitää paikkansa ainakin minun ikäisten ja iäkkäämpien miesten osalta. Nainen saattaa jutella bussissa niitä näitä tavatessaan hänelle ennestään tuntemattoman ihmisen. Tai hän saattaa kyyristyä silittämään kissaa tai koiraa ja puhella ja hellitellä sanoin. Rupattelu sujuu naisilta yleensä hyvin, mutta onhan toki puheliaita miehiäkin. 

Anja Porion runon sanomaa tukee myös John Grayn kirjoittamat kirjat miehen ja naisen erilaisuudesta. Hän vertaa kirjassaan miehiä ja naisia eri planeettoihin. Mies on Marsista ja nainen Venuksesta. Yleistäminen on toki vaarallista.  Kuitenkin John Gray on päätynyt toteamaan, että naiselle tunteet ovat tärkeitä, kun taas mies puhuu tekojen kautta. 

Ehkä ei olekaan niin tärkeää todistaa sitä, onko John Gray oikeassa tai väärässä tai onko runon sanoma totta. Asian ydin lienee se, että oppisimme havainnoimaan. Toista voi tulkita vain harvoin omista olettamuksista käsin. Me ihmiset koemme väistämättä samat asiat eri tavalla. Nainen saattaa puhua ongelmista avoimemmin ja aikaisemmin kuin mies. Hän luottaa siihen, että keskustelemalla asiat selkiytyvät. Mies voi vetäytyä kuoreen. John Gray puhuu siitä, että mies menee luolaan. Loitontumisen aikana hän selkeyttää puhuttua asiaa. Tunteista puhuminen on tärkeää, jotta sisälle jäänyt tuska ei tule ulos fyysisenä kipuna tai yllättävinä tekoina. Tässä yhteydessä tulee mieleeni erään ystävättäreni neuvo ristiriitatilanteeseen. Hän sanoi: ”Kuuntele ongelmatilanteessa toista siten kuin kuulisit puhuttavan vierasta kieltä. ”

Kun päätyy kuuntelemaan ja puhumaan itselle outoa kieltä, joutuu toden totta keskittymään kuulemaansa, jotta ymmärtäisi. Kotiseudun murretta kuuntelee helposti puolella korvalla. Samoin käy läheisen ihmisen kohdalla. Mutta silloin voi käydä niin, että sanat jäävät kuulematta ja ilmeet ja eleet näkemättä. 

Sukupuolesta riippumatta meillä voi olla hyvin erilainen tempo tehdä ja toimia. Etelänmaalainen on yleensä nopeatempoinen. Hän toimii ennen kuin hidastempoinen kanssakulkija ehtii ajatella tai sanoa mitään. Sukupuolesta riippumatonta on myös vuorokauden rytmi. Sisäinen kello herättää toisen viideltä, kun toinen havahtuu vasta yhdeksän tienoilla. Parisuhteessa on hyvä huomioida asia ja kunnioittaa ja hyväksyä se, että erilaisuus on sittenkin rikkautta. Vastaava pätee eläinkunnassa. Samaan heimoon kuuluvilla voi olla hyvin erilainen vauhti toimia. Tässä kuvassa lähtö liikkeelle tapahtuu harkitun hitaasti. 

Pia Perkiön runo, Älä piilota iloa.

Pia Perkiön runo

”Älä piilota iloa” on yksi teksti, jota olen lausunut, koska pidän sen sanomasta.

”Älä piilota iloa, arki.

Älä kätke kirkasta taivasta,

älä murskaa unelmia,

älä mykistä arkoja ajatuksia.

Näytä minulle

tavallisuuden rikkaus, pieni onni,

rihkamasta irrotettu riemu.

Vie silmistäni sumu ja yö,

päästä valloilleen heleä tuuli

         että ripustaisin iloni tienviitoiksi

kaikkien nähtäväksi

        valon pilkahdukset.”

Arjen keskellä helposti unohtaa pienet ilon aiheet. Työ ja kiire vie mennessään, vaikka varmaan meillä itse kullakin olisi hetki aikaa vain olla ja irrottautua arjen touhotuksesta. Höllätä vähän ja vaikka tarkkailla luontoa tai kaikkea ympärillä olevaa. Joskus kun makaa aurinkotuolissa ja alkaa katsella pilviä, huomaa miten monenlaisia niitä onkaan. Muotojen perusteella niitä voisi kutsua höyhen-, harso- tai vaikkapa palleropilviksi. Myrsky- tai ukkospilven katseleminenkin voi olla nautinto.  Pilvet muodostavat taideteoksia. 

Yhtälailla kuin pilvien katselu voi irrottaa arjesta, voi sen tehdä tuleen tuijottaminen. Mieli rauhoittuu. Rätinää pysähtyy kuuntelemaan. Läsnäolon määrä lisääntyy. Tulen loimu rentouttaa. Se lumoaa. Mielen täyttää seesteinen olo.  Ja koleassa säässä tuli lämmittääkin mukavasti.

Unelmat ovat tärkeitä jokaisen meidän elämässä. Verroinkin silloin, kun on raskas ajanjakso meneillään, unelmat antavat voimia. Toiveita on monenlaisia. Unelma matkasta voi olla enemmän kuin toteutunut matka. Unelmointi ei tarkoita sitä, että muodostaa tuulentupia. Unelmat voivat selkeyttää sitä, mikä juuri minulle on tärkeää elämässä. Se voi olla pysähtymistä itselle tärkeiden asioiden ja arvojen äärelle ja suunnan tarkistamista. 

Lempeän tuulen huminaa on myös todella mukava kuunnella ja tuntea se. Muistan, kun kerran ystävättäreni kanssa kävimme Saarijärven Kivikauden kylässä ja sen jälkeen teimme metsässä kävelylenkin. Väsyttyämme istahdimme korkealle kalliolle ja kuuntelimme metsässä tuulen kohinaa. Tuuli leudosti. Ilman virta hyväili kasvoja ja kokoa kehoa. Otsalle valunut hiki kuivahti. Järvi välkkyi näköetäisyydellä. Siinä hetkessä tuntui olevan kaikki. Istuimme. Katselimme. Meillä ei ollut mihinkään kiire. Luonto helli koko kehoamme.  

Ilon ripustaminen tienviitoiksi näkyville onkin jo sitten sellainen asia, jota ei osaa eikä uskalla tehdä. Eino Leinon sanonta ”Kell' onni on, se onnen kätkeköön” tulee helposti mieleen. Tuntuu siltä, että jos riemun näyttää, se katoaa. Vaikka oikein annettuna eteenpäin ja otettuna vastaan, hyvänolon jakaminen voisi lisätä yhteenkuuluvuuden tunnetta.