Alpo
Noposen runo, Mahdoton ratkaista, tuli tutuksi, kun Uuraisten seurakunnan diakoni pyysi minua
lausumaan juuri tämän runon ikäihmisten syntymäpäiväjuhlassa. Runo ei ollut minulle entuudestaan tuttu,
mutta kun ensi kerran luin tekstin itsekseni, ihastuin runoon ja totesin, että
runo on juuri sopiva esitettäväksi syntymäpäiväjuhlassa. Siinä on mielestäni
hyvin ajattomalla tavalla kerrottu se, miten kaunis ihminen on eri ikäkausina.
”Olen
miettinyt toisenkin tuokion, minä aikana ihminen kaunein on…. Hän on ystävä
tähtien, enkelten, hän on kevään kaunein kukkanen, hän on toivon nouseva,
vihryt saari, hän on auringon hohde ja sateenkaari…”
Totesin, että
jopa on kauniisti sanottu nuoresta ihmisestä, jolla on elämä edessään. Nuori on
haaveita täynnä niin kuin tuleekin olla. Runo kuvastaa sitä, miten kevyt on
askel kulkea ja miten huoleton saattaa olla olo vielä tuolloin. Ei ole tietoa
siitä, että osa toiveista tulee murskaantumaan. On vain luottamus elämään ja siihen,
että elämä kantaa.
”On
toiveita täysi ja uljas hän, hän uhkuvi voimia elämän; viel´ otsalla kirkkaus
aamuinen kuin sankari käypi hän riemuiten, … elonvirtaa valmis on laskemaan, meren
aavan hän etsi selkää…”
Mikään
haaste ei ole liian suuri. Tuossa iässä on tahtoa ja tarmoa mennä kohti esteitä.
Nuoruuden voima ja uho toimivat polttomoottoreina. Kaikki on mahdollista. Usko siivittää
eloa.
”Hän kaunis on, min´en tietää vois, minä hetkenä
ihminen kauniimpi ois. Hänet kesässä kypsässä nähdä saan. Häll´ on
elämän vakavuus kasvoillaan; hän taistelee ja tekee työtä, tuul´ enemmän käy
kuin myötä…”
Vertaus
kesään tuo mieleen elämän aurinkoiset päivät. Kaikki ei ehkä ole mennyt
sittenkään niin kuin haaveissa kuvitteli. Ja niin sitä pakostakin pohtii, valitsiko
oikean tien risteyskohdassa. Päätöksiä on pakko tehdä. Jossittelu ei kuitenkaan
auta. Mennyttä ei voi muuttaa. Se on vain hyväksyttävä ja muutettava sitä, mikä
tässä hetkessä on mahdollista.
”Hän kaunis
on, min´en tietää vois, minä hetkenä ihminen kauniimpi ois. Hänet näen sitten
vanhuuden syksyllä, pää harmaana, hartiat kyyryssä; …Ja armaat lapsuuden
muistelmat ja nuoren unelman uhkeat, ja parhaat hedelmät…”
Vanhuuden
syksy saapuu väistämättä. Ikävuodet
eivät sitten kuitenkaan kerro sitä, millä mielellä ja tomeruudella iäkäs
ihminen elon polkua tallaa. Seitsemänkymmenvuotias tai kahdeksankymmenvuotias
voi olla hyvässä kunnossa ja aktiivinen elämän haasteille. Ja vaikka tämän
runon kirjoittaja puhuu runossa miehuusvuosista, runon sanat sopivat yhtä hyvin
kuvaamaan miehen kuin naisen elämää.
”Kun elon vaihtelevaiset kuvat taas vuoroon
hänelle ilmaantuvat, hän niitä katsoo ja hymyää: ”Niin, unta vain oli kaikki
tää!” Hän lepää töistä ja odottaa…”
Tämän
samaisen runon esitin täällä Pirkkalassa vanhusten syntymäpäivillä, kun
diakonin viransijainen pyysi, että esittäisin juhlassa jonkun aiheeseen sopivan
runon. Muistin heti juuri tämän runon, sillä tämä on sopiva kaikenikäisille,
mutta ehkä erityisesti puhuttelee juuri vanhusväestöä. Ja sain huomata, että en
ainoastaan minä ollut liikuttunut tästä runosta. Tilaisuuden jälkeen minulta
pyydettiin tekstin sanoja. Ja ne minä
annoin ilomielin. Ensimmäisellä kerralla kuullusta menee paljon ohi korvain. Kun
sitten runoa saa lukea itsekseen, sanoma syvenee. Tämän runon haluaa kuulla uudelleen. Sen viesti
ei kulu.
”Hän
kaunis on, min´en tietää vois, minä hetkenä ihminen kauniimpi ois. ..”
Kanttaa siis
kuunnella. Täältä se löytyy lausuttuna.
MB
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti