Kysy hiljaisuudelta itseäsi

Olen monta kertaa ajatellut alkavani kirjoittaa blogia, mutta aina se on siirtynyt. Nyt kun ystävättäreni Hanna opasti minua blogin tekemisen saloihin päätin ryhtyä ajatuksista tekoihin. Blogin tarkoitus on mielestäni jakaa ajatuksia ja löytää vuorovaikutuskanava; tässä tapauksessa yksineläjän arkeen. Kiinnostuin kirjoittamisesta ja runoista erityisesti isäni kuoleman jälkeen vuonna 2003. Tuolloin löysin Helena Anhavan runot. Miellän runot teksteiksi, joihin me itse kukin voimme heijastaa omat tuntemuksemme ja kokemuksemme riippumatta siitä, mitä runoilija on alun perin runoillaan halunnut sanoa. Vuosia sitten erityisesti Helena Anhavan runo  ”Kysy hiljaisuudelta itseäsi, ”  osui suoraan sydämeeni ja pidän yhä runosta.  

"Kysy hiljaisuudelta itseäsi ” 

”Naapurin tytöltäkö mallin kysyt, 

naapurin tytöllä on oma tausta ja olot.

Sait toiset perintötekijät, 

suunnista niiden mukaan…”

Isäni kuoleman jälkeen aloin etsiä itseäni, sillä ajatus siitä, että olen sukupolvien ketjussa seuraava, pysäytti minut.  Lähdin etsimään itseäni kirjoittamisen ja runojen kautta, sillä nk. ”ruuhkavuodet” olivat vieneet mukanaan. Työ, lapset, touhu ja erilaiset tehtävät olivat täyttäneet elämäni. Tuolloin hakeuduin kirjoittajakurssille ja muistan kun piti laatia tankarunoja ex tempore. Se oli todella mielenkiintoista. Huomasin, että uskalsin heittäytyä. Myöhemmin olen käynyt useamman kirjoittajakurssin ja ollut mukana monessa kirjoittajaryhmässä, joissa olen saanut kokea aitoa kohtaamista ja jakamista. Näissä ryhmissä olen päässyt näkemään ihmisen kuoren takana.  

” Näytelmässä johon jouduit 

saat ihmiskuvasi tehdä yksin, 

hyvin, hirveän yksin. 

Älä yritä miellyttää muita, 

hukut muiden virtaan, 

joskus ajastaan jäljessä oleva 

voi olla edellä aikaansa. 

Pahinta mitä ihminen itselleen teki 

on että hän väärensi itsensä.”

Virran mukana on helppo mennä. Mutta paljon palkitsevampaa on etsiä itseä. Jos katsomme luontoa, voimme löytää sieltä monenlaista kauneutta. Alku saattaa olla hankalaa. Kaikki saattaa näyttää rumalta. Ruma voi kätkeä kauneuden sisäänsä. Erilaisuus on rikkautta. Luonto sen todistaa meille.

”Ei elämäntaitoa voi opettaa, 

se on opeteltava itse 

hitaina hitaina vuosina, 

ja kun jotain luulet oppineesi, 

vuodet käyvät lentämään. 

Kai se on niin tarkoitettu: 

juuri kun vieras alkaa viihtyä, 

tulee hyvästelyjen aika. ”

Niin myös luonnossa. Luonto kukoistaa. Sitten yhtäkkiä oksa katkeaa…

”Kysy hiljaisuudelta itseäsi, 

kysy vielä sittenkin kun olet kyselemisestä uupunut, 

se vastaa kyllä kun maltat odottaa, 

joskus vuosien, 

joskus vuosikymmenien perästä.”

Hiljaisuus puhuu parhaiten. Luonto hoivaa meitä.  Tuo levollisuutta kiireiseen arkeen. Haluan uskoa, että meille jokaiselle on olemassa oma tie. Ja vaikka kompastelemme, meidän on tarkoitus jatkaa ja etsiä itseämme ja omaa polkuamme.